Pohdintaa pimeässä

Pahoittelen että viimeaikoina teksti on ollut enemmän sitä pölinää elävöityksestä, eikä niin varusteista. Mutta en koe että kenelläkään on tarvetta nähdä valokuvia coiffin edistymisestä kun menen vielä otsarajaa kohti. Mainittakoon kuitenkin että jatkan sitä ahkerasti aina kun ehdin. Lisäksi olen saanut mukavan pehmeitä jouhia pehmomyssyä varten.

Mutta asiaan.

Ennen kuin joku luulee että tämä teksti on suunnattu juuri häntä tai hänen kavereitaan kohti niin sanon tämän. Laittakaa se suppilo takaisin sinne kaappiin ja hernepussi takaisin pakastimeen. Herneet kuuluvat keittoon. Eivät nenään. Eikö se lääkärikin sano niin? Tämä on omien ajatusten jäsentelyä, ei epäsuoraa kritiikkiä ketään kohtaan.

Pohdin nimittäin keskiaikatapahtumien konseptia. En niinkään mitään suuria kaupunkien järjestämiä, vaan harrastajaporukoiden. Monet ryhmittymät järjestävät tapahtumia, mitkä pyörivät enemmän tai vähemmän juhlien ympärillä. En lähde pohtimaan juhlien sisältöä tai vastaavia, vaan mietin sitä, olisiko jotain muita mahdollisuuksia tai muotoja elävöittää? Vaikkakin olen aikoinani viihtynyt oikein hyvin juhlissa(ja viihdyn enimmäkseen vieläkin) olen kuitenkin kokenut, että ne eivät välttämättä enää anna samaa minulle mitä ne ennen antoivat. Voin juoda olutta ja syödä hyvin ystävieni kanssa muutenkin. En koe että se onko minulla jalassa hoset vai reisitaskuhousut muuttaa olennaisesti itse kulinaarista nautintoa. Uskon että tässä harrastuksessa voi olla jotain enemmänkin.

Itse olen kokenut erilaisten leirien ja vastaavien olleen viimevuosina kaikkein antoisinta tapahtumalaatua. Ja silloinkin mieluiten Saltvikin viikinkimarkkinoiden kaltaisten isojen viikinkileirien tai Turun linnan sotilasleirin kaltaisten teemaleirien. Näissä tapahtumissa ei tule ns. tyhjiä hetkiä jotka ovat vain seuraavan ruokailun odottamisia. Tai ns. ”pakollisia ohjelmanumeroita” joita olisi mentävä seuraamaan vaikka ei huvittaisi, tai jäisi mahdollisen sosiaalisen stigmakiväärin tähtäimeen. Mielestäni harrastus on parhaimmillaan kun elävöittää peruselämää, ilman sen kummempia krumeluureja. Tietenkin tässäkin on ongelmansa. Harvoilla on peltoa mitä mennä äestämään tai karjaa mitä paimentaa. Saatikka halua tehdä sitä viikonlopun ajan. Mutta eikö tässä löydy jonkinlaista välimuotoa millä saisi useammat meistä tyytyväisiksi? Minulle tämänhetkinen tarjonta on siinä ongelma, että kuten sanoin, en enää saa samaa irti juhlaelävöityksestä. Mutta tämä on samalla myös sosiaalinen tapahtuma missä pääsisi näkemään ystäviään. Näette varmaan ongelman. Sekä kaikki sen tahot.

Loppujenlopuksi kuitenkin kaipaisin sitä että elävöittämisessä mentäisiin pintaa syvemmälle. Ei vain vaatteita ja varusteita, vaan myös henkistä maailmaa. Sielunmaisemaa. Hyvin monelle esimerkiksi uskonnon elävöittäminen on vaikeaa. Tai siis kristinuskon. Mutta esim. Thorille voi kyllä ottaa maljaa. Tämä on mielestäni jokseenkin outoa, koska nykyään myös aasausko on vähintään rekisteröity uskonnollinen ryhmittymä monissa Skandinavian maissa. Ok, moni ei ota näitä ryhmiä tosissaan. Mutta jos asiaa miettii täysin objektiivisesti. Eikä vain yleisestä ”emmäänykristittyävoiesittää” näkökulmasta, on tämä jokseenkin outoa. Enkä nyt tarkoita sitä että tapahtumissa pitäisi ylistää kristittyä jumalaa jne. vaan että ei esimerkiksi saisi sydänkohtausta ja tahdosta riippumatonta suolen toimintaa jos joku esittää ruokarukouksen. Myös monet muut keskiaikaiset tavat jäävät unholaan. Mutta näistä en viitsi lähteä jokaista poimimaan erikseen. Tavat kuuluvat kaikki eri kulttuureihin ja aikakausiin. Enkä viitsi ruveta perkaamaan jokaista aikakautta erikseen. Kuitenkin tavoissa korkeintaan vaaditaan/toivotaan ritariromanttisia kohteliaisuuksia ja aatelin kunnioitusta(aatelin tarpeesta harrastuksessa voisin pitää ihan oman ränttini. 😀 ) mikä jättää tunnelman armottomasti jalkapuoleksi. Enkä nyt sano että ihan kaikkea pitää elävöittää. On mielestäni ihan kiva että kukaan tuntematon ei tervehdi avovaimoani keskiaikaiseen tapaan puristamalla rinnasta tai että kukaan ei virtsaa nurkkaan ruokailun aikana. Olisiko kuitenkin mahdollista vähän vahvistaa toiseuden tunnetta ilman että ottaa ne kaikkein äärimmäisimmät tavat mukaan jotka vain vieraannuttaisivat meidät kokonaan tunnelmasta. Vai onko tämä harrastus vain hymyilyä ja oleilua keskiaikaisissa vaatteissa?

Vaikka nyt annan hirvittävän penseän kuvan elävöitysharrastuksesta niin toivon että aloittava harrastaja ei antaisi tämän masentaa itseään. Harrastus on kuten kaikki muutkin. Parhaimmillaan mukava ja antoisa. Huonoimmillaan apokalyptisen inhottavaa. Ihan samaa voisin sanoa nuoruuteni jenkkifutisharrastuksesta. Tämä on kuitenkin vain keskiyön tajunnanvirtaa nojatuolifilosovisoturilta.

Hmm. Olenko siis dual-class?

Ja mikäli kommentialue rupeaa muistuttamaan edes pienissä määrin sotatannerta tai joku rupeaa käymään edes pienissä määrin nenille tai keulimaan niin delete ja vastaavat toiminnot laulavat ja sheriffit ratsastavat.Tietäkää se. Ugh ja mur! 😀

Vielä asiaan liitttymättömänä kommenttina. Katsoin tässä viikonlopun aikana kaikki Star Wars elokuvat. Onko kukaan samaa mieltä että episodi 3:ssa keisari taistelee saksalaisen pitkämiekkatyylin pohjalta inspiroiduilla liikkeillä? Entä onko kukaan muu sitä mieltä että Jedin paluussa on Jabban vartioilla päällään gambesoneja?

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Pohdintaa pimeässä

  1. J.Heinänen sanoo:

    Varsin tuttua pohdiskelua.
    Oman keskiaikaharrastukseni rungon muodostavat tapahtumat noudattavat hyvin pitkälti samaa, jokaiselle jotakin kaavaa. Juhlat muodostavat tässä kokonaisuudessa yhteisen, sosiaalisesti kokoavan osion.
    Mutta on huomattava, etten puhu elävöityksestä – jos puristista elävöitystä tapoahtuu, se tapahtuu yksilöiden tai pienten ryhmien tasolla ja pyrkimyksenä autenttisuuteen omassa harrastuksen lokerossa. Näiden sisällä voi olla immersiokokemuksia – mutta yhteisessä sosiaalisessa kokonaisuudessa ne ovat harvassa.

    • knotte sanoo:

      Tuo loppupuoli kommentistasi muuten summasi aikalailla sen mitä ajoin takaa, mutta en löytänyt sanoja. Katsonkin pienten ryhmien olevan harrastuksen tulevaisuus. Sekä pienten ryhmien välinen yhteistyö. Näin ainakin oman kokemuksen mukaan immersio saadaan iskemään isommallakin porukalla.

  2. Ene sanoo:

    Harrastuksen kaljanjuonti- ja romantiikkapuolta en jaksa kommentoida, StaWaa sitäkin enemmän. Eräs herra Windsorin tuttava, joka muistaakseni opettaa ja tutkii Johannes Liechtenauerin tyyliä, sai suurta tyydytystä kyseisestä kohtauksesta. Kuulemma ensimmäinen kerta, kun hän näki puhdasta oman koulukuntansa tekniikkaa elokuvassa.

    • knotte sanoo:

      Yesh! Joku on samaa mieltä kanssani. Olisi joskus ihan jännää katsella nämä uudemmat ”stawat” läpi ja katsella onko tekniikoissa enemmänkin oikeita tekniikoita mukana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s