Pieniä armoja ja melamiekkoja

Tällä kertaa esittelen viimeisimmän projektini.
Brigida teki ihan järjettömän urakan gambesoniani tehdessä. Joten oli paikallaan tehdä jotain hänelle. Koska hänen keskiaikapersoonansa hengaa usein palkkasotureiden tms. matkassa, oli vain loogista tehdä hänelle veitsi. Misecordie/a tarkemmin ottaen. Veitsi tunnetaan myös nimellä little piece of mercy, sekä tämän eri varitaatioilla. Rakkaalla palalla rautaa on monta nimeä.

Tapojeni vastaisesti ei tämä projekti ole dokumentoitu niin tarkasti kuin moni muu. Useat etsinnät misecordie veitsistä antoivat aina vähän erilaisia tuloksia. Mutta yksi tekijä oli yhteinen kaikissa lähteissä. Ne sanoivat että niitä kantoivat usein naiset jotka liikkuivat kaiken maailman aseistetun roskasakin kanssa.

Joten. Mikäs siinä. Työkalut kauniiseen käteen ja väsäämään. Tapani mukaisesti, olen ihan minimikuvilla liikkeellä.
Ensin tilasin terän täältä. Tämän jälkeen porattiin isohkoon puupalikkaan reikä mihin terän ruoto upotettiin. Palikka oli vähän lyhyempi kuin ruoto joten se pilkisti ulos toisesta päästä.
Tämän jälkeen veistin ja viilasin kahvan muotoonsa. Kahvan muoto ei ole tutkittu koska törmäsin kokoajan mitä erilaisempiin kahvoihin. Koska Brigida ei ole jättiläinen. Tein kahvasta vähän kapeamman. Samoin koska misecordie ei ole mikään hyvätapaisten ritarien ase, jätin kahvan vähän karkeamman näköiseksi. Mielestäni se sopiikin aseen ulkonäköön. Tämän jälkeen hioin kahvan hiekkapaperilla ja hankasin sitä puupalalla missä oli kaarnaa jäljellä joka antoi vähän väriä pintaan. Seuraavaksi niittasin ruodon toisen pään ja valelin kahvan useaan otteeseen öljyllä(ihan rypsiöljyä).

Itse terä on vähän normaaliterää paksumpi koska se on re-enactment kelpoiseksi tehty eikä siten voi olla terävä tai pistävä. Kärjessä näkyvä pieni mutaatio on täysin minun aikaansaamani.

Ja sitten muihin asioihin.

Pistoksissa blogissa puhutaan järkeä. Lukekaa, tykätkää ja ottakaa opiksi. Ja klikatkaa toki sielä olevaa toiseen blogiin vievää oivaa linkkiä. Katsotaan saadaanko karuselli aikaiseksi.

Ja sitten niihin melamiekkoihin.
Melamiekka oli aikoinaan jonkun turistin käsitys siitä mikä näytillä oleva metallikaarinen jalkajousi oli. Sillä voi meloa ja miekkailla. Tadaa! Mutta ei se mitään jos turistit joskus erehtyvät. Niin erehtyvät historiallisten paikkojen oppaatkin. Ymmärrän vielä sen että joskus voi olla hakoteillä haarniskan painosta tms. Antavathan jopa alan kirjatkin joskus aika hämäriä painoja. Mutta että väittävät että keskiajalla käytäisiin vain kerran vuodessa pesulla tai että astioita ei olisi ollut? Say what. Tällaista silti kuulee ihmisten kertovan eri puolilta maailmaa.

Pohdintaa pimeässä. Osa MLCXVII

Tämän yön teemana on alkoholi.

Kävin tässä iltana eräänä läpi kuvia eri elävöitys aikakausista. Yksi asia mikä pisti silmiini kaikissa oli alkoholi. Usein vielä epäaikakautinen.
Keskiaikaharrastajat juovat väkeviä, landsknechtit vetelevät drinksuja kaiverretuista ananaksista, länkkärit istuvat nilkkojaan myöten kaljatölkeissä jne. Miksi?
Älkää luulko että olen totaalikieltäytyjä alkoholista tai että tämä avautuminen johtuu jostain viimeaikoina tapahtuneesta. Jäin vain miettimään miksi lähes kaikissa “aikuisten” harrastuksissa pitää alkomaholin olla niin järjettömän tärkeä asia? En todellakaan kieltäydy esim. oluesta elävöittäessäni ja saatampa tarjottua viskiäkin juoda. Mutta ainakaan minä en koe alkoholia tahi juhlintaa tärkeänä osana omaa elävöitystäni. Jos tahdon bilettää ja ottaa kuppia niin voin tehdä sen kotonani kuunnellen Slayeria ja Blind Guardiania. En koe että keskiaikavaatteet(muun periodin vaatteista ei ole kokemusta) mitenkään muuttavat alkoholikokemustani.

Mutta jos jollakulla on jotain rakentavaa kommenttia niin antaa palaa. En tuomitse vaan yritän ymmärtää.
Maailmassa on kyllä monta muutakin asiaa mitä en ymmärrä. Mutta jätetään ne omaan onneensa tällä kertaa.

Muuten. Jos joku jotain muuta aikakautta elävöittävä lukee tämän niin kerro ihmeessä oman “skenesi” kokemuksia koska olen utelias millaiset geimit muualla on. En usko parin kuvan sanovan kaikkea.

Ensi kerralla: Armonpaloja luvassa.

Linkkivinkkilinkki

Innostuimme Brigidan kanssa värjäämään nahkaa. Käykää lukaisemassa B:n ajatuksia tapahtumasta mikäli kiinnostaa.
On muuten aika kova täti värjäämään. Joten jos lankojen värjäys kasveilla ja muilla metsän tuotteilla tms. kiinnostaa niin suosittelen seuraamaan/lukemaan hänen blogiaan enemmänkin.

Kuva 1300-kitistäni ja päivittelyä.

Alla kuva minusta 1300-luvun sotilasvarustuksessani. Näyttää jotenkin rönttäiseltä mutta no, tuossa vaiheessa oli aika rönttäinen olokin. Hellettä oli lähemmäs 30 astetta.

Gambesoni on rakenteeltaan 14 kerrosta pellavaa ja kerros villaa. Hihoissa 10 kerrosta.
Aseina on keskiajan AK-47 eli keihäs. Vyöllä, kuten näkyy, tikari. Lamellaari on ehkä vähän overkill keihäsmiehellä, mutta ruosteinen panssari ikäänkuin viimeisteli näyn. Kypärä on vähän liian pieni. Mutta uusi, isompi ja mageempi on työn alla. Kuvia siitä tulossa.

Muita tietoja projekteista.
Ketjuhuppuprojekti jumittaa materiaalinpuutteen takia.
Työn alla misecordie Brigidalle kiitoksena gambesonin tekemisestä. Kuvia siitä kun huotra on valmistunut.
Suunnitelmissa on vaikka mitä, mutta ei mennä niihin nyt ennenkuin niitä on edes aloitettu. Mm.keskeneräinen jousi katselee minua syyttävästi nurkassa. Toivotaan että tässä oikeasti tulisi jotain konkreettista kerrottavaa joku päivä.

Päivän paras postaus

Rautakyy. My hero! Etsiessäni jotain luettavaa netistä kävin vilkaisemassa mitä “Rauttis” on kirjoitellut. Tällä kertaa oli kyllä taas niin kovat piipussa ettei tottakaan. Lukekaa. Tarkastakaa omat käsityksenne keskiajasta. Ja sinne pääsee esim klikkaamalla tästä.

Eimullasitmuutatälläkertaa.

Pohdintaa pimeässä, osa 4. Aka. Minä itte

Seuraava kirjoitus voi vaikuttaa osittain jakomieliseltä tms. sillä kritisoin myös omia toimiani. Mutta ei anneta sen haitata. Itseäänkin on hyvä kritisoida välillä.

Jäin nimittäin tässä iltana eräänä pohtimaan itse tekemisen järkevyyttä. Sen että tekee itse harrastusvarusteitaan on kunnioitettavaa. Vaatteet, vyölaukut tms. syntyvät hyvinkin nopeasti kun tajuaa perusasiat. Jotkut tuttuni tekevät itse haarniskansa, jousensa, vaatteensa, vyölaukkunsa ja nuoletkin. Mutta entä sitten kun tahtoo tehdä itse kaiken haarniskasta kalsareihin ja lusikasta miekkaan? Ymmärrän että aina ei ole varaa hankkia kaikkea valmiina. Siksi itsekin olen oppinut joitain varusteita tekemään. Ja jotkut nyt vain ovat niin järjettömän päteviä että osaavat valmistaa nopeasti mitä tahansa. Mutta nyt mietinkin sitä tilannetta kun se rupeaa lähentelemään pakkomiellettä.

Itse yhdessä vaiheessa suunnittelin kaiken tekemistä itse. Mutta tehtyäni kypärän ja kengät jotka päätyivät kukka-amppeleiksi. Nöyrryin kuitenkin ja ostin sellaiset. Lopputuloksena sain lisää aikaa minkä pystyin käyttämään vyölaukkujen tekemiseen ja ei historiallisten hommien touhuamiseen. Sekä pystyin hyvillä mielin lähteä harrastamaan kengitettynä ja kypäröitynä. Monet ihmiset kuitenkin raivokkaina touhuavat jotain varusteen kappaletta useita vuosia jättäen sen välillä hyllyyn kiukkuisena. Vain sen takia että tahtovat tehdä sen kaiken hinnalla itse. Milloin itse harrastuksen toinen puoli, eli tavaroiden kanssa touhuaminen esim. metsäleireillä jää täysin paitsioon.

Ymmärrän myös että osa harrastuksen ideaa on asioiden itse tekeminen. Mutta entä silloin jos itse et osaa tehdä esimerkiksi myssyä, mutta osaat tehdä vyölaukun, mutta kaveri osaa tehdä myssyjä ja tarvitsisi vyölaukun. Ja menoa olisi luvassa viikon kuluttua. You do the math.

Se mitä ajan tässä takaa on se että vaikka on hienoa tehdä itse varusteita, ei itse tekemisestä saa minun mielestäni saa tulla itseisarvoa mikä ajaa kaiken muun yli. Eikä se ole edes aikakautistakaan. Väitän että sotaan marssivat raavaat huovit eivät itse tehneet melkein mitään mukanaan olevista varusteista. Kengät olivat osa palkkaa, vaatteet tekivät naisväki, haarniskat ja aseet olivat seppien työtä. Kaikki oli laadukasta ja huovien aika oli käytetty aseharjoituksiin(ja tod.näk. kaljan juontiin. ). Jos huovit olisivat tehneet itse kaiken olisi suurin osa haarniskoista hajonnut marssilla, vaatteet vetoisia kuin psychobillybeiben fishnetit ja jos joku huoveista olisi tiennyt mihin suuntaan tähdätä keihäällä, olisi se ollut ihme.

Summa summarum: Vaikka itse eri esineiden valmistus on hienoa, ei se mielestäni saa olla tekijä mikä estää harrastuksen muut osa-alueet. Ellei sitten esineiden tekeminen ole juuri se sinun juttusi. Jos tämä on kuitenkin vain psykoottinen oire kuten se minulla aikoinaan oli, suosittelen miettimään suuntia uudelleen. Niin kauan kun elävöitys on vielä mielestäsi hauskaa.

Ja sitten toinen näkökulma viime reissusta. Rautakyy. The manhunter!

Älä mene metsään!

Eväspekonin kehotuksesta huolimatta menin kuitenkin. Ja mukana oli enemmänkin ihmisiä. Syynä oli elävöitysreissu Turun lähialueen metsään. Skenariona tarkemmin oli etsiä linnavuoren alueella vaanivia metsärosvoja jotka vaanivat Turun kunnon asukkaita ja maanviljelijöitä.

Eli vietimme viikonlopun laavussa nukkuen, partioiden ympäri metsää rosvoja etsiessä ja siinä ohessa asetekniikoita harjoitellen ja syöden aikakautista ruokaa. Kaikenkaikkiaan mainio reissu. Erikoisesti kruunasi homman se, että meiltä salaa oli yksi organisaattoreista hankkinut meille ns. maaliryhmän, joka meidän ollessa partiolla valtasi leirimme ja antoi meille syyn kunnon loppuskirmishiin.

Ainakaan vielä eivät aivoni ole sulattaneet seikkailua kokonaan eikä mikään hohda tavallista kovempana juttuna mielessäni. Paitsi ehkä se että sielä oli rosmoja. Mutta mikäli sulatan jotain megamerkittävää esiin, lupaan jorista jotain siitäkin.

Jotain tuli opittuakin. Mikäli joutuu juoksemaan metsässä pitkämiekka kädessä, on kätevintä pitää sitä half-sword otteessa.

Olikohan tässäkin postauksessasitten joku syvempi merkitys?  Kiitos kuitenkin kaikille paikalla olleille. Oli megamakeaa. Vähintään.

Ohessa kuva kahdesta huovista sunnuntain iltapäiväauringossa.

Pohdintaa pimeässä. Osa 3. Aka. Käytetään unettomuus hyödyllisesti.

Kuutamo ei taaskaan anna nukkua. Olo rupeaa olemaan vähintäänkin rapea, koska olen viimeksi nukkunut pitkän ja kokonaisen yön Saltvikin tulvaa edeltävänä yönä. Kaipa kohta vain kohta rupean näkemään pikku-ukkoja tai nukahdan heti kun en ole enää yskäissytkään viiteen tuntiin. Oli miten oli ja kävi miten kävi. Koska unta ei löydy saatte nauttia tämän illan kattauksesta joka sivuaa vain yhtä aihetta.

Elävöitystä.

Lisää vöitä ja mukaan vaan!

Olen useita vuosia pohtinut elävöityksen eri näkökulmia ja nimenomaan sitä kuinka saada lisää henkistä puolta. Enkä nyt puhu uskonnosta vaan tunteesta ja yrityksestä elää ja ajatella kuin elävöittämänsä aikakauden ihminen.
Mutta onko se aina edes mahdollista? Jos esimerkiksi elävöittää ”luolamiestä”(pahoittelen termiä. En tässä tilassa muista parempaa.) niin voimmeko tai onko meillä pienintäkään mahdollisuutta päästä sisään hänen ajatusmaailmaansa? Tai edes Roomalaisen legioonalaisen tai viikinkikauppiaan? Tuskin ikinä voimme tietää onko tämä mahdollista missään määrin. Mutta tarkoittaako tämä sitä että ei pitäisi edes yrittää?

Hyvin usein näkee harrastajia joilla varusteet ovat vähintäänkin upeat. Mutta historiallisuuden tavoittelu jää vain asun ja nimen tasolle. Aina ei nimenkään. Ymmärrän että tapahtumissa missä yleisö pörrää ympärillä kuin pahimmassakin freak showssa ei moinen pintaa syvemmälle menevä elävöitys ole mielekästä tai edes mahdollistakaan. Mutta entä kun elävöitetään ”omalla porukalla”, Kun taas elävöitetään ilman yleisöä, rajoittuu usein tämä syvempi elävöitys lähinnä kirjakieleen ja kiertoilmaisuihin. Eri tavat ja perinteet mitä yritetään silloin tällöin elävöittää eivät myöskään välttämättä aina perustu faktoihin, vaan siihen mitä kuvitellaan että on tehty.  Enkä nyt tarkoita mitenkään perusteltuja oletuksia vaan hyvinkin romantisoituja oletuksia.

Tietenkin syvempi elävöitys vaatii tietoa, mutta sitä ei ole mahdotonta hankkia. Se tietää tottakai vaivaa, mutta eikö kukaan oikeasti kaipaa enempää? Vai riittävätkö joskus niin kulissinomaiset tavat?

Tai onko tällainen elävöitys yleensä mielekästä kenellekkään? Onko se liian lähellä * GASP! * Larppaamista!(ok, elävöityksen ja larpin rajamaille poikkeamme pikniköimään joku toinen uneton yö. Jatketaan tätä ohjelmaa.) vai mikä on ongelmana? Usein vaikuttaa olevan niin että useimmat ovat täysin tyytyväisiä istumaan historiallisissa vaatteissa mutta juttelemaan niitä näitä. Onko siis tällainen syvempi elävöitys täysin mahdottomuus tai vain todella pienten piirien homma?

Itse toivoisin että syvempää niin tapakulttuuriin, uskonnolliseen kulttuuriin tms. kuten myös elävöitetyn aikakauden ajatusmaailmaan suuntautuvaa elävöitystä. Mutta toivonko mahdottomia? Tulenko ikinä näkemään tällaista? Onko utopiaa toivoa joskus kokevansa historiaa muunakin kuin pelkkänä fyysisenä suorituksena?

Disclaimerina sanottakoon vielä että en tätä kirjoittaessani ole pohtinut mitään tiettyjä seuroja mihin kuulun tai en kuulu tai ketään henkilöä. Jos joku näin luulee, on se vain hänen ylipumpatun egonsa ansiota.

Pohdintaa pimeässä, osa 2

Koska kuu möllöttää turhan kirkkaana ja Saltvikin reissulta hankkimani yskä riivaa yhä, en saa unta. Mutta ehdinpä pohtimaan asioita. Nämä pohdinnat eivät ole tarkoitettu olemaan dokumentteja ja tutkielmia. Vaan enemmän omia päivittelyjä ja ajatuksia aiheista sekä toivottavasti joskus myös keskustelunaloituksia. Kommentoida saa ja pitää.

Yön menu koostuu kolmesta pohdinnasta. Alkuruokana päivitämme ketjutilanteen. Pääruokana vierailemme viikinkien parissa ja jälkkärinä poikkeamme toisen maailmansodan myllerryksissä. Death or glory! Nyt mennään. Lue omalla vastuulla.

Alkuruoka:

Ketjutilanne. Ketjuhuppu lepää vieläkin laakereillaan eikä ole edellisestä päivityksestä edennyt. Syynä ovat jännetupen tulehdus sekä se fakta että vakio hankintapaikalla ei ole aikoihin ollut myynnissä tarvitsemiani lenkkejä. Erikoisen inhaksi tilanteen tekee se että työni on siis ollut turhaa. Eikä mistään saa custom “death star” koon ketjuhuppuja. Toivokaamme että tilanne paranee ja lenkuroita saisi lisää. Onneksi ostin kesällä possumaisen hyvän pehmomyssyn. Pitänee muuten tässä joku päivä postata kittikuvat. Etenkin 1300-kittini on aika räheän näköinen ruosteisine lamellaareineen ja kaksivärisine gambesoneineen.

Pääruoka:

Viikinkien hiustyyli. Lueskelin tässä kirjoituksia eri aikakausien elävöittäjien foorumeilta. Törmäsin sellaiseen ajatukseen että viikingillä olisi automaattisesti pitkät hiukset. Onhan se tavallaan yleinen visio että viikinki näyttää karanneen Amon Amarthin tai muun vastaavan laulu ja soitinyhtyeen promokuvasta. Mutta vilkaistaampa kokemuksia: Ellei pitkiä hiuksia jotenkin laita kiinni menevät ne kasvojen eteen jossain vaiheessa(kerran jos toisenkin olen torjunut miekkaa ja tajunnut että torjun heiluvia hiuksia ja miekka kutittaakin säärtäni.) Partakin voi aiheuttaa samoja asioita. Avoimet hiukset tarraavat panssariin ja hihnoihin. Näitä ei varmaan tapahdu lyhyemmillä hiuksilla. En silti leikkaisi omiani. Vaan pidän ne kivasti nipussa. Mutta jos koko skandinavian miesväestö olisi näyttänyt hevibändiltä, en usko että sotamenestys olisi ollut sitä mitä se olisi ollut. Lisäksi voisi kuvitella että keskiajan leiriolosuhteet jotka eivät muutenkaan olleet hirvittävän hygieniset, olisivat olleet vielä abysmaalisemmat metalliviikinki skenariolla. On sielä varmaan pitkätukkiakin ollut. Toivon ainakin. Mutta onko kenelläkään dokumenttia siitä että pitkät hiukset olisivat olleet enemmistöä?

Jälkiruoka:

Olen joskus aina kiinnostunut toisen maailmansodan elävöityksestä. Viimeyönä taas ostelin unissani sotilasylijäämäliikkeestä frontoviki tai kasakka kittiä ajatellen “ketä minä oikein huijaan! Lets go nuts!”. Ikävä kyllä ei tämänhetkinen raha tai aikatilanne anna periksi moiselle.

Ajattelin kuitenkin että kun en saa unta,voin yhtä hyvin tutustua alan foorumeihin suomessa ja haistella vähän “skeneä”. Lueskeltuani erästä foorumia, törmäsin keskusteluun hiusten pituudesta. Kuten jotkut saattavatkin tietää, olen juuri true metall viking of steel ja minulla on pitkät hiukset. No. Ainahan ne saa jemikseen kypärän alle ajattelin? Vaan ei nähtävästi miekkosille kelvannut. Tai no, kaikille ainakaan. Huomasin pettymyksekseni lukevani hyvinkin konservatiivisten nuorten miesten(tai nuoriksi ainakin mielsin heidät) tekstiä mikä toi mieleen minua edeltävien sukupolvien keskustelut pitkätukista ja vastaavista asioista. Vaikka olenkin sitä mieltä että tässä harrastuksessa kitin ja sen kantajan yhteensopivuus on aika suunnattoman tärkeää, niin näitä mielipiteitä lukiessa tuli seuraavat ajatukset mieleen: A) En kyllä tahtoisi harrastaa näitten miekkosten kanssa mitään. B) En kyllä taatusti olisi valmis enää leikkaamaan edes nenäkarvojani ww2 “skenen” edestä. Olin aina luullut että joku päivä en enää voisi vastustaa kiusausta ja PPSH lähtisi tilaukseen. Nyt täytyy sanoa että tuskin tällaista päivää tulee. Pitäkööt Tali-Ihantalansa sanon minä.

Tajuan että kyseessä oli vain muutaman harrastajan mielipide. Seassa on varmaan sangen mainioita sällejä. Mutta se on selvää että joukossa on siis liikaa ukkoutuneita persoonia että jaksaisin lähteä edes kokeilemaan. Tietenkin meillä kaikilla on oikeus mielipiteisiimme, vaikka kaikki niistä eivät pitäisikään. Itse en vain viihdy kovin konservatiivisten ihmisten seurassa. Onneksi aikakausia on tarpeeksi muutenkin.

Ja vielä kahvin sivussa tulevana makeana ja mukavana karamellina:

Mikäli kiinnostaisi omistaa suurkypärä niin minulla olisi sellainen kohtuuhintaan myynnissä. Laittakaa yksäriä tms. Mikäli kiinnostaa.

Running silent, running deep

Saltvikin viikinkileiristä siis oli tarkoitus höpistä. Mutta yleisen “olimme tämän tyyppisessä tapahtumassa ja kivaa oli” postauksen siaan, saattekin jotain ihan muuta.

Leiri kulki normaaleja uriaan aluksi. Saavuimme jo maanantaina fiilistelemään. Markkinat alkoivat torstaina ja kulkivat nekin normaalisti. Torstai yönä alkoikin sade ja sitten vain vesi kulki normaaleja uriaan ja niitäkin aika huonosti. Perjantai aamu alkoikin kaaoksella vesisateessa leirimme aluksi vain täyttyen absurdin kokoisilla lätäköillä ja noin tunnin sisällä siitä muuttaen koko leirimme amfibiosodankäynnin työnäytökseksi. Vettä oli pahimmillaan polviin asti. Kaikki voinevat kuvitella mitä se tekee leiriytymisvälineille ja teltassa oleville asioille. Kerrottakoon että esimerkiksi lyömämiekkani on oranssi tällä hetkellä. Onneksi kummipojalle ostettu miekka oli niin järkyttävän vahvoissa öljyissä ettei se ainakaan vielä eilen ollut ottanut miekalle kuulumatonta väriä.

Ruotsia osaavat voivatkin fiilistellä tapahtuneita seuraavista linkeistä. Tästä saatte! Ja tästä!  Käykää jälkimmäisestä katsomassa kohdasta bildspel lisää kuvia niin markkinoista kuin tulvasta. Meidän leirimme ei muistaakseni näy kuvissa, mutta olemme siinä “järven” reunalla. Emme olleet siis ihan syvimmässä kohdassa.

Sanotaan näin että jälkikäteen katsottuna reissu oli vähän kuin olisi ollut mukana Monty Pythonin jamppojen kirjoittamassa Lost elokuvassa.

Mutta sitten krediitteihin.

Harmaasudet. Harmaasusien leirin katastrofikeskus jalkakylpyineen, auton työntäjineen  ja avuliaine kantajineen oli korvaamaton asia katastrofin aikana. Suuri kiitos vielä kerran.

Fibula. Tapahtuman järkkärit vetivät todella pisteet kotiin. Katastrofin alkuvaiheessa oli jo lämmintä juotavaa ja kattoa pään päälle tarjolla. Sekä evakuointipaikka missä oli sauna ja lämpimät suihkut.

Yleensäkin tahdon sanoa suuresti kiitos koko halvatun leirille. Porukalla pysyi huumori mukana koko ikävääkin ikävemmän episodin ajan ja solidaarisuutta ja apua piisasi.

Och samma på dolig svenska.

Et stort tack till Harmaasudet för hjälpen de räckte till alla under den katastrofaliska situationen.

Samma går också för Fibula som så till at vi fick varmt at dricka och en tor plats at “regrouppa” i. Och för en supersnab skafning av en varm och tor evakueringslukal till ås. Med dusch och bastu.

Också et stort tack till hela lägret.

And now in english.

Special kredits to the Greywolves for helping averybody beyond the call of moralic duty. And allso for efforts in keeping the general morale up. Mudbaths rule.

Fibula allso receives special thanks. They organised as fast as possible warm drinks, a dry place for regrouping and a dry evacuations locale with sauna and showers.

And a general thanks for everybody in the camp.

Tahtoisin myös ihan näin suomeksi välittää lämmöttä ja rakkaudetta keskisormen kaikille niille turisteille joidenka mielestä oli mageeta parkkeerata leirin yläpuolelle tien laitaan ja kuvata ihmisiä jotka taistelevat läpimärkinä luonnonoloja vastaan.

Palataan asioihin, epäilemättä ruostepoistovinkein, heti kun olen selvinnyt vedessä tarpomisen aiheuttamasta flunssasta ja kuumeesta. Pahoittelen sekavuuksia tekstissä.